Blogin tulevaisuus?

Huh edellinen teksti on ollut yli kuukausi sitten helmikuun lopussa. Näin hiljaista blogissa ei olekkaan ikinä ollut - tästä syystä olenkin alkanut miettimään blogin tulevaisuutta.

Pitkäaikainen haaveeni viimein toteutui kun ostin oman hevosen. Asia, josta olen haaveillut aivan ratsastusharrastuksen alusta alkaen jo pikkutytöstä. Harrastus vaatii rahaa ja ennen kaikkea aikaa. Hevosen ylläpitäminen on todella iso kuluerä etenkin jos haluaa harrastaa laadukkaasti - joka itselle tarkoittaa valmentautumista, oppimista ja kilpailemista. 

Hevonen on tallilla, joka itselleni on hyvin rakas. Paikka, jossa olen käynyt 12 vuotiaasta lähtien ja nykyään paikkaa vetää aivan ihana ihminen, paras ystäväni. En halunnut harkita muuta paikkaa, mutta paikka vaatii itse tallitöiden tekemistä lukuunottamatta kesä/laidunaikaa. Eli talli vie arki-illoista paljon aikaa itse hevosen liikutuksen lisäksi.

Nitan kanssa käydään normaalisti treeneissä ja Vickyn kanssa on agilityn saloja aloitella kesällä.

Emme siis ole kadonneet tai lopettaneet treenaamista - aika tai oikeastaan jaksaminen/kiinnostus blogin kirjoittamiseen on vain hävinnyt. En haluaisi blogia unohtaa, koska pidän sen pitämisestä, mutta en aio ottaa huonoa omatuntoa kuinka usein postauksia tulee. Kirjoitan silloin kun siltä tuntuu ja on kirjoitettavaa - kukaan ei varmaan halua lukea väkisin kirjoitettua tekstiä?

Eli aika nyt näyttää mihin blogin tie vie, tuleeko tänne kenties vain tärkeimmät/isoimmat kuulumiset kisapostaukset vai mitä?

Kuva helmikuulta :)

Paukkuarkuus

Nyt alkaa olla taas se aika vuodesta, jota monet koiranomistajat kiroavat sekä laittavat addresseja menemään rakettien myynnistä. Ilotulitteiden myynti alkoi jo 27.12, mutta sallittu räjäyttelyaika on vain ja ainoastaan 31.12 klo 18.00 - 1.1 klo 02.00

Todellisuus?

Ainakin Vuosaaressa alkaa rakettien pauketta kuulua jo myynti-iltana. Ja sitä jatkuu vielä viikon ainakin Uuden Vuoden jälkeen. Asuntomme sijainti on vielä sellainen, että vieressä on kaupungin puistoniittyä, peltoa, urheilukenttää yms, jossa paukuttelu on oikein ihanteellista. Nyt kun vielä näyttää säät suosivan, voin kuvitella paukuttelun olevan aika suurta.

Nitahan on paukkuarka omasta virheestäni/huonosta tuurista johtuen. Ei siis pentuna kummemmin paukkuarka vaan ekana Uutena Vuotena nukkui paukkeessa ikkuna auki. Vasta kun se ulkona säikähti ilotulitusta yllättäen onkin meno ollut alamäkeä. Aikaisemmat postaukset aiheesta voitte lukea täältä 2013 ja 2014

Vicky lohduttaa tärisevää Nitaa tänä iltana

Paukkuarkuus meillä siis aiheutunut huonosta tuurista säikähdyksen kautta. Tästä johtuen paukkuarkuus "tarttuu" muuhunkin arkeen eli kaikkeen mikä muistuttaa vastaavaa ääntä. Alkuun kaikki kovemmat äänet olivat pelottavaa kuten keinun vinkuna, kattiloiden kolahtelu. Näistä onneksi vastaehdollistamisella päästy. Telkkarista saa kuulua vaikka mitä pauketta eikä Nita juuri reagoi nauhalta soitettavaan ilotulitteeseen. Se todellinen pauke on paha, jota se ei itse aiheuta. Myös talviaikaan jääkiekkokaukaloista kuuluvat äänet sekä Santahaminasta kantautuvat laukaukset aiheuttavat hermostuneisuutta. Yksi laukaus tai raketti saa Nitan katsomaan taivaalle ja hieman varautumaan, mutta lenkki jatkuu aika normaalisti. Useampi saa Nitan vain paahtamaan varautuneesti eteenpäin eikä ota enää muhun kontaktia tai innostu leikkimään. Se vain halua kävellä tilanteesta pois. Kotona paukkeet aiheuttavat alkuun tärinää, jolloin Nita hakeutuu turvalliseen paikkaa tilannetta potimaan ja pahimmassa lukossa alkaa läähätys eikä namit kelpaa sekä alkaa kontaktin välttäminen.

Nyt onkin mielenkiintoinen tilanne kun on pentu talossa.Vicky on tietyllä tavalla paljon Nitaa rohkeampi ja ennen kaikkea toipuu jännittävistä tilanteista todella nopeasti. Muutamiin kuuluneisiin paukkeisiin ei Vicky ole reagoinut millään tavalla - ei sitten millään tavalla. Hyvä vain. Toivottavasti se ei anakaan ota mallia isommasta vaan toisinpäin helpottaisi myös Nitan oloa.

Tänäkin vuonna Nita saa Serene-Umia helpottamaan.

Paimenkoirien sanotaan olevan ääniherkempiä kuin muut rodut. En tiedä onko tähän tieteellistä tutkimusta, mutta vaikuttava tekijä on varmasti myös se että paimenkoirien kuuluu reagoida nopeasti ja vahvasti. Ne ovat pääsääntöisesti vilkkaita koiria, joiden reaktiot ovat paremmin huomattavissa.

Tutkimuksien mukaan kuitenkin ääniarkuus on periytyvää ja Vickyn valinnassa painoikin emän puolelta luonne ja paukkukestävyys kuin isot näyttelytittelit yms.

Osassa koirissa on vain pientä hermostuneisuutta, osa pystyy keskittymään hyvin ruokaan tai leluihin radion ollessa päällä, osaa helpottaa rakettien näkeminen - osaa se vain pahentaa. Sitten on se kasti, joka ei pysty syömään, leikkimään ja käpertyy vain nurkkaan potemaan tilannetta. Pahimmassa tapauksessa tekee jopa tarpeensa jännityksen olevan liian suuri.

Paukkuarkoja koiria on todella paljon rotuun katsomatta ja tämä aika vuodesta on aivan kauheaa - etenkin kun sääntöjä ei noudateta ja raketteja paukutellaan milloin sattuu eikä ajatella sitä mitä se aiheuttaa lenkillä olevalle koiralle. Inhottavaa kun mekin joudutaan nyt jo vähentämään iltalenkkeilyä ja painottaa aamu- sekä päivälenkin pituuten valoisalla ajalla.

Vuosi vaihtuu meillä verhot kiinni, telkkari kovalla, normaalia arkea pyörittäessä sekä tukien Nitaa Serene-Umilla sekä vain pitämällä itsemme rauhallisina.

Onko teillä paukkuarkoja koiria? Miten teillä on vuosi vaihtunut?

Don't reach too far

Sunnuntaiksi saatiin vihdoin järkättyä treeni mentorimme Inkan kanssa. Olin odottanut näitä taas pitkään ja kelikin tuntui suosivan niin jäätiin ulkokentälle. 

Aluksi haettiin taas kontakteja etupalkalla. Etupalkka on meille ollut aina vähän niin ja näin enkä aivan ymmärtänyt sen tarkoitusta. Ongelmana on tosiaan Nitan riippuvaisuus omasta "vedosta" edellä tai vieressä, koska onoff on opetettu sille naksuttimella, mutta oma presenssi on ollu siinä vahva. Nyt otettiin alastuloa namipurkilla - purkki oli noin 2-3m päästä alastulosta. Tavoitteena on saada puomi niin, että sanalla "kiipee" Nita ymmärtää puomille menon ja että puomi sisältää onoff-asennon päässä. Ei siis enää erillistä käskyä alastulolla ja irroteta sitä puomista. Nitalla kesti hahmottaa mitä siltä haettiin ja jouduttiin auttamaan sitä tutulla "koske" -käskyllä alkuun. Myöskin vapautussana "mennään" vaihtuu nyt sanaan "vapaa", koska mennään-sanalla on niin vahva merkitys koiralle "mennään mamin kanssa tai mukana". Koiran tulisi irtaantua myös puomilla. Kontaktejen opettaminen - tai oikeastaan hiominen, taitaa olla loputon työ?

Kentällä oli valmiina aikaisempien ratatreenien rata numerokyltteineen. Se vaikutti oikein mukavalta, joten lähettiin sitä työstämään.

Ongelmaksi tuli Nitan vire. Ei päästyä alkua pidemmälle kun tokan esteen niistossa Nita tuli esteestä jatkuvasti ali. Korjauksella aina hyppäsi, mutta ei lähdöstä. Kulma oli toki tosi vaikea maksikoiralle ja käännös erittäin tiukka. Vire oli matalalla ja Nitaa sai kerjätä lähdöstä vaikka yleensä se räjähtää käsiin.

Lopetettiin treenit yhteen onnistuneeseen kertaan.

------------

Maanantaina oli ulkopuolisen koutsin ratatreenit, jotka HAU tarjosi. Olin odottanut näitä treenejä kovasti ja toivoin Nitankin vireen olevan parempi.

Rata oli super mielenkiintoinen ja odotin innolla pääseväni työstämään sitä. 

Radan alku alkoi ihan ok, mutta tyssättiin putkesta tuloon. Otin vastakädellä vitoselle, mutta sitten olinkin jo myöhässä pakkovalssista kutoselle. Jäätiin tätä hinkkaamaan ja Nita tuntui yhä alavireiseltä. Sitä sai taas anoa lähtemään lähdöstä. Yritin pitkin rataa kehua sitä ja palkata aina kun mahdollista vaikka virheitä sattuisikin. Nitalla oli ulkokentällä keskittyminen muualla ja toisen kentän koirissa. 

Päästiin rataa noin puoleen väliin muutamien toistojen kautta ja sitten vihellettiin peli poikki nr 16 putken jälkeen. Siihen saatiin vähän iloisempi palkka ja Nitakin oli reippaampi.

Olo oli todella huono ja itkuhan siinä tuli kentältä lähdettäessä. Olen ollut onnellinen omistessani koiran, jolla intoa riittää lajiin ja vauhti ei lopu kesken. Nyt vauhtia ei ole nimeksikään eikä koira tunnu nauttivan tekemisestä. En tiedä johtuuko kenties vihdoin ja viimein juoksujen tulemisesta vai mistä. Tsemppaan Nitaa parhaani mukaan ja treenaamme sen 1-2 viikossa, ei enempää. En tiedä.. 

Huonoja päiviä on kaikilla, mutta kyllä hitto vie harmitti antaa huono kuva koirakosta ulkopuoliselle ohjaajalle ja tutulle yleisölle.

Nita saa nyt 2-3 viikon treenitauon agilityyn ihan totaalisesti. Ei harjoitella keppejä kotona eikä mitän mikä liittyy agilityyn. Se on ollut normaalia vaisumpi ja vähävireisempi, joten en missään nimessä halua sille ikävää oloa treeneissä ja rikkoa sen innokkuutta lajiin pakkosyöttämällä sille treenejä.

Ajatusnurkka

Tekemistä on taas riittänyt vapun yli ja viikonlopun - olisko lepokin välillä? Mitä se on.. :)

Vappu meni Virossa kavereiden kanssa ja Nitaa tuli hoitamaan avomiehen äiti. Hän on jo onneksi hyvinkin tuttu Nitalle, mutta taisi neiti vähän vierastaa. 

Perjantain treeneistä kirjoittelinkin jo, lauantai menii kuin sumussa. En edes muista mitä kaikkea tein? Tallilla taisin olla, hevosen kengitys ja kaverin valmennuksen kuvaaminen. Illalla pikkuveljen ja hänen tyttöystävän kanssa porukka keilaamaan sekä meillä istumista. Sunnuntai meni aivan yhtä nopeasti.

Olin sunnuntaina heti aamu kasilta HAU:n kisoissa töissä. Päivän radat olivat 1-2.lk. Oli kyllä tosi hienoja koiria jo ykkösluokassa! Tästä tulikin hirveä hinku aloitella viralliset.. Täytyy nyt vain malttaa hetki ja hoitaane kepit kuntoon. Hallillekkin pitäisi keretä..

Ilmoitin meidät Nitan kanssa taas Koivukylän Koiraharrastajien tokoryhmään. Varoittelin kyllä koutseja ettei olla oikeasti talvi tehty juuri muuta kun agia. Saa nähdä miten käy! 

Tokostakin olisi niin kiva saada kisalaji, mutta taitaa kyllä olla ajallisesti mahdotonta keksiä yhtään enempää tekemistä ja harrastuksia. Ehkä syksyllä sitten?

Tämä onkin juuri ongelmani, haluan tehdä kaikennäköistä ja kaikki pitäisi olla kisalajeja. Ruusukkeetko ne houkuttaa? Kyllä sen verran materialisti olen. Kuitenkin on aina pieni tarve olla itsensä ja tuntimäärän vuorokaudessa äärirajoilla. Ehkä se kuuluisa loppuun palaminen lähestyy? :D Ei kai vielä.

Nyt kuitenkin elämä pyörii niin vahvasti työ, hevonen, koiran agility ja muut henkoht tilanteet, että älkää hämmästykö mikäli tänne tippuu harvakseen tekstiä. Nytkin kirjoitan tätä kännykällä bussissa. Onneksi on ihana avomies, joka ei mun kiirettä hetkahda ja jaksaa aina joustaa <3

Harrastekoiran vaikeudet kahden henkilön taloudessa

Meillä koira hankittiin perheenjäseneksi, seuraksi, lenkkeily- ja tallikaveriksi. En ajatellut sen kanssa alkaa tavoitteellisesti mitään lajia harrastamaan, arkitottelevaisuudet vain kuntoon pentukoulun kautta ja vietettäisimme rauhallisen elämän. Toisin kävi kun oma kilpailuvietti ja Nitan innokuus sekä lahjakkuus alkoivat kääntää kelkkaa harrastamisen puoleen.

Tavoitteellisessä harrastamisessa on hyvät ja huonot puolensa. Hyviin puoliin luokittelen hauskanpidon ja innokkaan yhdessä tekemisen koiran kanssa. Suhteeni Nitaan on parantunut huomattavasti harrastamisen myötä ja koira nauttii tekemisestä kanssani. Sitä on sydäntä lämmittävää katsella ja kokea.

Haluaisin kuitenkin käsitellä niitä huonoja puolia, etenkin mitä on ilmennyt kun samassa taloudessa asuu koiran kanssa kaksi ihmistä - toinen treenaa ja toinen ei. Mitä ongelmia voisi syntyä?

Nita on pennusta lähtien ollut tietyllä tavalla kovapäinen ja purkanut energiaa välillä vääriin paikkoihin. Tavaroita se ei ole pentuaikana juuri tuhonnut *koputan puuta*, mutta pöllöenergia purkaantuu sitten lenkillä tyhmyyksiin. Aikoinaan Nitaa oli hieman vaikea pitää irti, koska sen kiinni saaminen oli hankalaa. Se kyllä pysyi lähellä eikä karannut minnekkään, mutta tuntui aina tietävän milloin se pitäisi saada hihnan päähän. Tällöin alkoi järkyttävät hepulijuoksut ympyrää ja vierellä haukkuminen. Tähän olen itse löytänyt toimivan ratkaisun - jonkin aikaa pidin aina herkkuja mukana ja kutsuin koiraa luokse monta kertaa lenkin aikana. Otin esimerkiksi pannasta kiinni, annoin namin ja päästin taas vapaaksi. Hetken aikaa kun tuohon jaksoi panostaa, lopputuloksena oli suhteellisen hyvin hanskassa pysyvä koira vapaana. Nykyään itselläni vastaavia ongelmia ei ole.

Miehelleni on taas niitä ongelmia kasaantunut Nitan kanssa. Hän ei voi juuri pitää Nitaa irti samantapaisen ongelman vuoksi ja Nita purkaa pöllöenergian puremalla pohkeeseen tai tarttumalla lahkeeseen. Sitä se tekee myös hänelle hihnassa.

Mitä tulee vapaana pitämiseen, ongelma on varmasti korjattavissa samalla tekniikalla kun itsekkin olen sen korjannut. Pitäisi olla hyvinkin helppo. Mutta tuo näykkiminen jalasta. En osaa itse jotenkin ottaa tuohon kantaa, koska Nita ei ole ikinä hampailla koskenut lähellekkään lahjetta tai jalkaani. En tiedä mikä kyseisen toiminnan juuri sillä hetkellä laukaisee, joten on ollut erittäin vaikea lähteä neuvomaan miestä miten korjata asia. Kuulemma reilu kieltäminen on lopettanut toiminnan sillä hetkellä, mutta ei kuitenkaan ole poistanut ongelmaa.

Varmasti heidän keskenäinen suhde paranisi, jos mies ottaisi enemmän kontaktia koiraan. Kouluttaisi sitä, vaatisi ja palkkaisi. Nita oppisi työskentelemään ja hakeutumaan samalla tavalla mieheni seuraan kuin itseni. Tekisi arjesta palkitsevaa miehen kanssa. Nitan ollessa pieni, pienikin koulutus ja puuhailu mieheltä auttoi vastaavassa tilanteessa. Nyt tullaan siihen harrastekoiran ongelmaan..



Mieheni on vaikea luoda auktoriteettiä ja koulutuksellista suhdetta Nitaan meidän harrastuksien vuoksi. Mikäli hän antaa samoja käskyjä kuin itse kisatilanteessa, tuloksena on varmasti hämmentynyt koira. Vaadin tietynlaista keskittymistä ja tarkkuutta liikkeissä tavoitteiden mukaisesti. Huomioin oman käytökseni ja elekielen - mieheni tekisi samat käskyt aivan eri tavalla eri tavoitteiden takia.

Vaihtoehtoina on siis miehen "kouluttaa" samoilla käskyillä ja tehdä Nitalle hänen kanssaan toimimisesta kannattavaa. Tällöin on vaarana meidän kisakäskyjen tehokkuus ja oikeaoppisuus.

Tai rakennuttaa meille TOKO:ssa uudet, täysin erilaiset käskyt - jotka eivät mene sekaisin muiden käyttämissä. Tämä taas työllistää ja hidastaa nykyistä kehitystämme huomattavasti. Se voi jopa pilata jo vahvaksi tulleet liikkeeet.

Rajojen testaaminen ja auktoriteetin puute muita ihmisiä kohtaan tuli myös ilmi ollessamme Turkissa. Nita oli hoidossa aikuisella pikkuveljelläni ja myös isäni kävi auttamassa häntä lenkityksien kanssa. Samaa hepulointia ja pohkeista näykkimistä esiintyi viikon edetessä ja energian kasaantuessa. Huoh. Oli ikävä kuulla moista käytöstä kun itse on rentoutunut lomalla. Nita on yleensä ollut hyvin vieraskorea, mutta selkeästi energian kasaantuminen on tehnyt tehtävänsä. Yritän tähän puida myös ratkaisua, jotta he eivät ala karttamaan Nitan hoitamista. Nita-lapsi kun antaa paljon myös iloa ja hellyyttä elämään <3

Nuori koira on kuitenkin aina nuori koira, jotain täytyy mielestäni antaa "anteeksi" ja laittaa iän piikkiin. Totta kai ongelmia korjataan, mutta myös aika korjaa paljon.

Hössötystä, äidin pieni prinsessa?

Suunnitellessani Nitalle BOT-takin tilaamista aloin miettimään nyky-yhteiskunnan hössötystä koirista, varusteista ja hemmottelusta. Varusteurheiluksihan tämä on menossa, kuten hevospiirit ovat jo olleet edelläkäviöitä.

Mikä sitten on liiallista hössötystä tai varustelua? Onko hienon takin ostaminen liikaa, mikäli se on tarpeellinen? Tarvitseeeko pieni koira mekkoa?

Huomaan itsessäni pienen varusteurheilijan. Kuka tieteää mitä se tulee olemaan kun joskus kauniina päivänä omistan hevosen. Onko väärin panostaa varusteisiin, etenkin niiden ulkonäköön? Parantaako se koiran oloa tai suoritusta? Mielipiteitähän on monia ja yritän ammentaa omat mielipiteeni kirjalliseen muotoon.

Myönnän, että hemmottelen Nitaa. Olin vakuuttanut itselleni ennen pennun tuloa, että noin iso koira ei ole sohvalla eikä sängyssä. En voinut sietää tuttavien isoja koiria, jotka hyppäävät sohvalle pieneen vapaaseen tilaan ja suoraan sanottuna puskien ihmistä pois sohvalta.

Lopputuloshan on nyt se, että Nita on sohvalla ja sängyllä.. Puolustan itseäni siinä määrin tässä lipsahduksessa, että Nita ei tule sohvalle/sängylle ilman lupaa ja siellä käyttäydytään siivosti. Jotkut koirat hakee sohvasta valtapaikkaa, josta tarkkailla kuningaskuntaa. Nita käyttää sohvaa vain nukkumiseen äipän kainalossa. Siellä ei riehuta, leikitä, syödä tai muuten sikailla tai tulee lähtö samantien.

Nitan varusteet ovat aika viimeisen päälle. Kunnon merkkiset ja laadukkaat pannat, hyvät takit sekä laadukas ruoka. Kesällä tuli tarve ostaa pelastusliivit veneilyyn ja uimiseen - päädyin ostamaan 3-4 kertaa kalliimmat Hurtan pelastusliivin kuin Hong Kongin liivit. Miksi? Uskon laatuun ja haluan antaa koiralleni parasta. Myöskin istuvuus on huomattavasti parempi Hurtalla ja näin ollen koirallakin on mukavampi olla.

Ostanko itselleni laadukasta ja aina kalliimpaa? En. Ostan mahdollisimman halpaa, mutta hyvännäköistä. Istun nytkin ei-hengittävä kauluspaita päällä, koska se oli reilusti halvempi kuin laadukas, mukava ja hengittävä kauluspaita. En raaski laittaa itseeni rahaa vaan asetan mielummin Nitan tarpeet omani edelle. Kuulostaako tutulta?

Mikäli koira tarvitsee tietyn varusteen, vaikka uuden takin. Miksi se ei voisi olla hieno ja edustava? Mikäli käyttö on perusteltua niin ostan. Olen tilaamassa Nitalle agilitytreeneihin Back On Trackin verkkoloimea, koska miellän sen käytön olevan perusteltua harrastuksessamme edistääkseni Nitan lihasten oikeaa toimintaa. Uskon tässä taas laatuun, BOT loimen olevan parempi kuin Tarjoustalon fleeceloimi lämmitämään lihakset. Onhan BOT loimella toki pieni statussymboli kuten hevospuolella Pikeur, KL tai Bucas. Luomme lisää mielukuvaa mikä on laadukasta ja kannattavaa.

Viikonlopun kisoissa en voinut olla huomaavani agilitykisakoirien pantoja, monella oli rähjääntyneet ja hyvin yksinkertaiset pannat, jotka ajavat hyvin kuitenkin käyttötarkoituksensa. Voivatko koirat sen huonommin vaikka niillä ei ole hienoa koristeltua nahkapantaa? Ei. Onko hienon näköisestä pannasta haittaa koiralle? Ei.

Sitten päästään taas astetta ylemmäs ulkonäöllisissä kysymyksissä. Mikäli pieni koira tarvitsee neuleen viileneviin ilmoihin - ok, totta kai mikäli se on tarpeellista. Miksi se ei voisi olla hieno ja koristeltu, joka saa vastaantulijat pysähtymään ja ihastelemaan? Mielestäni voi hyvin olla eikä kaiken tarvitse olla synkkää ja tavallista - vain siihen käyttöön tarkoitettua.

Mutta hameen laittaminen koiralle? Millä tavalla tuota voi perustella? En näe miten koira hyötyy pinkistä tutu-hameesta? Tässä kohtaa mielestäni mennään yli ja haetaan vain ulkonäöllistä huomioita eikä ajatella onko asia välttämätön. Onhan se toki söpöä nähdä tuollainen hameellinen koira, mutta enemmän se herättää itsessäni sääliä niin koiraa kuin omistajaa kohtaan.

Koira ei välitä on pannassa timantteja vai ei. Koira välittää onko panta mukava päällä vai jääkö se ikävästi karvoihin kiinni tai hiertääkö materiaali. Koira ei välitä onko takki pinkki vai musta. Koira välittää istuuko se hyvin ja huomaamattomasti, suojaako se tuulelta ja pitääkö se lämpimänä, kun oma kroppa ei siihen pysty Suomen ilmastossa. Koira ei välitä minkä merkkistä ruokaa sille syötetään, koira välittää sopiiko ruoka sille ja tarjoaako se kaiken tarvitun.

Mielestäni ei ole väärin panostaa varusteiden ulkonäköön, mutta on mielestäni heräämisen paikka, jos sitä tehdään koiran mukavuudesta välittämättä ja puetaan koiraa turhaan.

Koira on onnellinen kun se saa olla omistajaansa lähellä, tuntea olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, se saa vatsansa täyteen ruokaa ja iloiset leikkihetket kotona tai harrastuksissa.

Timanttipannalla tai ilman.

Uusia mielipiteitä pannoista

Aika blogin alkupuolella kirjoitin mielipidepostauksen pannoista ja valjaista, tekstin löydätte TÄSTÄ muistinvirkistämiseksi. Lueskelin äsken itsekkin sen läpi. Ymmärrän edelleen lähtökohtani, mutta kyllä vain tapahtumat pistää mielipiteet uusiksi.

Nitalla on ongelmaksi muodostunut pannan valitsemisessa pään ja kaulan malli. Menimme aika pitkään normipannalla ja hihnakäytös oli ihan ok kuosissa. Muutaman kerran Nita pääsi pannasta pujahtamaan normipannasta, mutten ottanut tätä vielä isona asiana. Kunnes Nita kerran illalla pääsi pannasta ohitettuamme koiran. Siinä seisoi hölmistynyt omistaja hihna + panta kädessä ja vapaana oleva pentu autotiellä. Kiitän onneani, että kello oli jo paljon eikä autoja tullut. Muuten tuo tie on aika vilkas, vaikkakin nopeusrajoitus on pieni. Seuraavana päivänä ostin kaverilta ensihätään kokokuristavan pannan sekä Hurtan puolikuristavan. Nita oli selkeästi tajunnut miten pannasta päästään, joten käytimme kuristavaa pantaa noin parin viikon ajan - ihan vain, että Nita tajuaa ettei pannasta pääse mihinkään. Tämän jälkeen vaihdoimme puolikuristavaan ja sillä tiellä olemme toistaiseksi pysyneet. Ehkä.

Mittasimme aikoinaan tarkasti, että puolikuristavan pannan tulisi olla kireimmillään 35cm, jotta se pysyy Nitalla päässä. Isoimmillaan 45cm olisi hyvä kaulalle. Hurtan pannoissa nämä koot löytyivät hyvin. 

Ongelmat ovat alkaneet kuitenkin taas pikku hiljaa. Muutaman kerran on neiti päässyt puolikuristavastakin, vaikka se onkin vaatinut jo enemmän Houdinimaista käytöstä. Uuden hienon nahkaniittipannan (35-50cm) jouduin myymään kun Nita pääsi siitä irti ja lähti Samulilta juoksentelemaan lenkkeilijän perään. Joka sitten kirkui kuin kauhuleffassa ja juoksi Nitaa karkuun kädet ylhäällä heiluen kuin huonosta B-luokan leffasta. Ei hyvä.

Tuosta episodistä lähtien olen pelännyt vastaavan toistuvan. Tästä johtuen mielipiteeni kokokuristavasta pannasta on muuttunut. On tosin edellenkin sitä mieltä, että mielummin jättäisin käyttämättä ja pitäisin leveää puolikuristavaa, mutta tässä tapauksessa kun koiran pää ja kaula on sen malliset, että toiveeni on vähän mahdotonta toteuttaa. 

Mietin paljon minkä kuvan saan vastaantulevasta ihmisestä, jonka koiralla on kokokuristava panta. Ajatukset hänestä ei ole kovin positiiviset. Ja nyt itseni pitäisi olla se vastaantuleva henkilö. Ulkopuolinen ei tiedä oikeaa syytä miksi pitäisin kokokuristavaa, vaan varmasti ajattelee peitteleväni sillä koirani koulutustasoa.

Olen alkanut miettimään Nitalle kokokuristavan pannan käyttöönottoa ihan koiran turvallisuuden vuoksi. En halua löytää itseäni siitä tilanteesta, että koira on päässyt pannasta ja nään sen jäävän auton alle kuin hidastetussa elokuvassa. Ei. Mielummin olen se vastaantuleva henkilö, jonka tarkoitusperät arvioidaan väärin. 

Toinen ongelma on tuossa kokokuristavan käyttöönotossa koiran vapaana pitäminen. En uskaltaisi pantaa jättää sille päähän ettei pahimmassa tapauksessa koira karkaa ja jää pannastaan kiinni kuristumaan. En myöskään haluaisi pitää koiraa vapaana ilman pantaa. Näkisin tähän ratkaisuna sen, että suunnittelen etukäteen olenko pitämässä koiraani vapaana lenkin aikana. Jos olen niin valitsen mahdollisimman hyvin istuvan puolikuristavan pannan, jonka voin jättää koiralle päähän. Muissa tilanteissa turvallisuuden vuoksi pitäisin kokokuristavaa.

Vaikka kuinka asiaa pyöritän ja pohdin, en saa mielenrauhaa tälle ajatukselle. 

Poissuljen valjaat, koska olen lähes varma, ettö Houdini-Nita pääsisi niistäkin livohkaan. Onneksi sentään Nitan irtonapitokyky on hyvä eikä se juuri kauas lähde minusta. Pitää aina näköetäisyydellä ja tulee kiire, jos menen piiloon. Mutta autotien varrella kun kävelee, ei tarvitse pitkälle edes lähteä..

Muilla sk collieiden omistajille vastaavia pähkäilyjä?

Miksi ja mitä treenataan

Nitan myötä olen oppinut itsestänikin paljon uutta, sellaista mitä tiesin omistavani, mutten en kuitenkaan niin vahvasti. Nimittäin kilpailunhalu ja kunnianhimo. Nämä piirteet eivät ole tosiaan vahvimpiani tai mitenkään parhaita, sen olen oppinut tiedostamaan.

Suunnittelimme Samulin kanssa koiraa seuraksi kotiolosuhteisiin ja itselleni tallille. Meillä on hyvät harraste- ja liikuntamahdollisuudet tallin lisäksi - meillä molemmilla on perheessä mökit, toisella järven rannalla ja toisella lähempänä omakotitaloidyllissä. Käymme kesäisin myös perheemme veneillä merellä. Tallikoiran halusin ehdottomasti ja olin totta kai hieman ehkä suunnitellut suuntautuvani hieman johonkin lajiin harrastemielessä sekä virkistääkseni koiraa. En pitänyt näyttelyistä enkä ideasta niiden käymisessä. Tätä harrastusta en omaksunut edes hevospiireissä. Pidin näyttelyitä erittäin pinnallisina (noh sitähän ne ovat) ja ajattelin niistä enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti. Laittaa nyt koiria ulkonäöllisesti riviin arvioimatta luonnetta tai persoonallisuutta, pieni värivirhe ei koiraa huononna.

Toin tämän asian ilmi myös kasvattajalle koiraa ottaessa, en halunnut näyttelykoiraa, mutta voisin kasvattajan halutessa käydä muutamassa. Lupasin itselleni, että siihen se jää. En ajatellut sen tarkemmin asiaa, vaikka Nitan molemmat vanhemmat ovat kansainvälisiä muotavaliota (ja ties mitä).

Noh Nita kun pääsi valloittamaan tämän perheen ihan totaalisesti, siinä samassa heräsi kilpailunhaluisuuteni. Tämä piirre esiintyy kovasti hevospiiressä, mutta siinä pyörii jo suorasti sanottuna raha ja kultalusikat suussakin monesti etten ole päässyt kauheasti ruokkimaan tätä piirrettä itsessäni.

Takaraivossa soi vaimeana kasvattajalle tehty lupaus muutamista näyttelyistä. En halunnut viedä Nitaa vieraaseen tilanteeseen ison koiralauman keskelle ja vaatia vielä seisomaan paikallaan. Totta kai halusin harjoitella kuvioita itseni ja Nitan takia. Aloin käymään mätsäreissä. Ensimmäisissä Nita muistaakseni oli 4kk ja juuri saanut vahvistusrokotteen. Tyttö oli ihan lunkisti tilanteessa eikä ollut moksiskaan. Sijoitus oli PUN3. Kunnianhimo oli saanut alkunsa.

Mätsäreissä  käyminen on enimmäkseen harjoitusta Nitalle. Maksan mielelläni pienen hinnan joka kerta hyvästä treenistä koirien keskellä. Nita oppii malttamaan ja keskittymään tekemiseen. Lähdin kuitenkin mätsäreihin muutaman kerran jälkeen takaraivossa pieni toivo sijoituksesta. Aina tosin turhaan ja omatunto soimasi sijoitusten ajattelusta - Nita oli tehnyt jälleen kerran parhaansa ja toiminut loistavasti.

Jossain vaiheessa kiinnostus agilityä kohti alkoi. Ihan harrastumielessä. Niinhän mä aina sanon. Muutaman kerran jälkeen Nita alkoi mielestäni vaikuttaa suht lahjakkaalta puuhaan ja haluankin ajatella niin. Nita nauttii puuhasta ja minä vähintääkin saman verran. Kurssin saapuessa loppuun oli taas kipinä kilpailunhalusta sytytetty. Tällä kertaa laji on toinen. Voisikohan tätä verrata esimerkiksi äitiin, joka elää lapsuuden haavettaan lapsensa kautta? En ole päässyt kauheasti toteuttamaan itseäni ja kisaamaan hevospiiressä, nyt on tarve koiran kanssa? Ken tietää. Niin kauan kun koira nauttii eikä puuha mene väkisin tekemiseksi, kaipa kilpailunhalu on hyväksyttävää. En oikein tiedä.

Vertaan paljon itseäni muihin ja heidän suorituksiinsa. Muistutan itseäni jatkuvasti miettimään lähtötilanteita. En ole ottanut kisakoiraa itselleni mihinkään lajiin. Kuka tietää mitä esimerkiksi seuraava vuosi tuo tullessaan itselleni ja Nitalle. Tyttö täyttää kk päästä vuoden. Huh. Käräytän itseni selailemasta syksyn epävirallisia agilitykisoja..

Parantumaton?

Mietiskelyä

Ollaan tämä viikko yritetty olla pyytämättä Nitalta mitään, palkittu sen tehdessä oma-aloitteisesti ja yritetty tehdä itsestämme mahdollisimman kiinnostavia. Tuloksia on tullut, suuntaan ja toiseen.

Aloitetaan hyvistä. Lenkillä Nita ottaa nyt paljon enemmän itse kontaktia, kun ei koe sitä vain käskyksi. Otettiin osa ruokanappuloista mukaan ja muutaman metrin välein saatiin kontakti -naks-nami. Nita tapitti ihan hirveästi ja kekkasi asian nopeasti. Myös koirien ohituksien jälkeen otti kontaktin paljon nopeammin ja omasta aloitteesta. Käytiin myös koiratarhassa, jossa Nita vietti paljon enemmän aikaa myös mun luona kontaktia hakien, jopa itse tuli sivulle perusasentoon ja tapitti suoraan silmiin :) Koiraseura ei tosin ollut ehkä kaikista kiinnostavinta, kaksi aikuista koiraa, joita ei kovasti huvittanut leikkiminen.

Sitten kolikon kääntöpuoli. Vaikka Nita ottaa ehkä kontaktia enemmän ja pitää kiinnostavampana kuin ennen, pieni kunnioitus puuttuu ja koirasta näkee millon se viilaa linssiin ja pahasti. Paras kaverini Karkki kävi iltaa viettämässä, tällä kertaa ilman Nitan BFF Lumi-chihua. Pohdittiin illan aikana paljon koirajuttuja ja miten koirankoulutus sekä ajatusmaailma eroaa hevosmaailmasta mihin itse olen tottunut ja juurtunut. Esimerkiksi pitää ymmärtää miten käyttäytyä saaliseläimen = hevosen kanssa ja miten saalistajan = koiran kanssa. Jos hevonen ei anna tarhassa kiinni, on parempi alkaa "ajamaan" hevosta pois, komentaa se eteenpäin ja määrätä sen tahdista. Näin hevosesta saa paremmin yliotteen ja kunnioitus kasvaa kun se ei saa itse hallinnoida vauhtiansa. Koiran kanssa on eri, jos koira ei anna kiinni vaan esimerkiksi pomppii vaan edessä kuten Nita. On turha lähteä perään, se tajuaa vain sen leikkinä. Olen todennut ainakin Nitan tapauksessa parhaaksi tässä tilanteessa olla huomioimatta. Pomppimisen ja haukkumisen lopetettuaan jatkan vain kävelemistä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja käsken Nitan mukaan. En anna "arvoa" koiran omapäiselle hölmöilylle. Itse päätän milloin leikitään ja milloin se loppuu.

Olen myös ehkä jättänyt muutamia asioita puolitiehen. Jos käsken Nitaa pois kerjäämästä, olen todennut riittäväksi, että koira poistuu 2m päähän kun oikeasti haluaisin sen poistuvan huoneesta tai ottamaan kunnolla etäisyyttä. Olen ehkä myös tietyissä tilanteissa vahingossa vahvistanut ei haluttua -käytöstä: Nita tekee jotain kiellettyä, kiellän ja käsken sen pois, Nita menee pois ja tulee luokseni, kehun sitä. Sama toistuu viimeistään 5 sekunnin sisällä. Kun taas ärähdän kerralla kunnolla enkä huomioi koiraa hetkeen, se jättää aloitetun asian rauhaan. Enkä monesti "uskalla" ärähtää koiralle tarpeeksi, ehkä se johtuu myös perusluonteestani. En pidä arvostelusta tai liiallisesta neuvommisesta, mutta silti haen hyväksyntää teoilleni.

Ilta oli täynnä pohdiskeluja, koirat ja ihmiset ovat niin yksilöitä -pitää etsiä molemmille toimiva vaihtoehto.

Kerran sadassa vuodessa Nita pääsee nauttimaan sohvalla olosta, joskus syliin nostetaan :)

Muistakaa käynnissä oleva arvonta, postaukseen pääset tästä! :)