Nitan myötä olen oppinut itsestänikin paljon uutta, sellaista mitä tiesin omistavani, mutten en kuitenkaan niin vahvasti. Nimittäin kilpailunhalu ja kunnianhimo. Nämä piirteet eivät ole tosiaan vahvimpiani tai mitenkään parhaita, sen olen oppinut tiedostamaan.
Suunnittelimme Samulin kanssa koiraa seuraksi kotiolosuhteisiin ja itselleni tallille. Meillä on hyvät harraste- ja liikuntamahdollisuudet tallin lisäksi - meillä molemmilla on perheessä mökit, toisella järven rannalla ja toisella lähempänä omakotitaloidyllissä. Käymme kesäisin myös perheemme veneillä merellä. Tallikoiran halusin ehdottomasti ja olin totta kai hieman ehkä suunnitellut suuntautuvani hieman johonkin lajiin harrastemielessä sekä virkistääkseni koiraa. En pitänyt näyttelyistä enkä ideasta niiden käymisessä. Tätä harrastusta en omaksunut edes hevospiireissä. Pidin näyttelyitä erittäin pinnallisina (noh sitähän ne ovat) ja ajattelin niistä enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti. Laittaa nyt koiria ulkonäöllisesti riviin arvioimatta luonnetta tai persoonallisuutta, pieni värivirhe ei koiraa huononna.
Toin tämän asian ilmi myös kasvattajalle koiraa ottaessa, en halunnut näyttelykoiraa, mutta voisin kasvattajan halutessa käydä muutamassa. Lupasin itselleni, että siihen se jää. En ajatellut sen tarkemmin asiaa, vaikka Nitan molemmat vanhemmat ovat kansainvälisiä muotavaliota (ja ties mitä).
Noh Nita kun pääsi valloittamaan tämän perheen ihan totaalisesti, siinä samassa heräsi kilpailunhaluisuuteni. Tämä piirre esiintyy kovasti hevospiiressä, mutta siinä pyörii jo suorasti sanottuna raha ja kultalusikat suussakin monesti etten ole päässyt kauheasti ruokkimaan tätä piirrettä itsessäni.
Takaraivossa soi vaimeana kasvattajalle tehty lupaus muutamista näyttelyistä. En halunnut viedä Nitaa vieraaseen tilanteeseen ison koiralauman keskelle ja vaatia vielä seisomaan paikallaan. Totta kai halusin harjoitella kuvioita itseni ja Nitan takia. Aloin käymään mätsäreissä. Ensimmäisissä Nita muistaakseni oli 4kk ja juuri saanut vahvistusrokotteen. Tyttö oli ihan lunkisti tilanteessa eikä ollut moksiskaan. Sijoitus oli PUN3. Kunnianhimo oli saanut alkunsa.
Mätsäreissä käyminen on enimmäkseen harjoitusta Nitalle. Maksan mielelläni pienen hinnan joka kerta hyvästä treenistä koirien keskellä. Nita oppii malttamaan ja keskittymään tekemiseen. Lähdin kuitenkin mätsäreihin muutaman kerran jälkeen takaraivossa pieni toivo sijoituksesta. Aina tosin turhaan ja omatunto soimasi sijoitusten ajattelusta - Nita oli tehnyt jälleen kerran parhaansa ja toiminut loistavasti.
Jossain vaiheessa kiinnostus agilityä kohti alkoi. Ihan harrastumielessä. Niinhän mä aina sanon. Muutaman kerran jälkeen Nita alkoi mielestäni vaikuttaa suht lahjakkaalta puuhaan ja haluankin ajatella niin. Nita nauttii puuhasta ja minä vähintääkin saman verran. Kurssin saapuessa loppuun oli taas kipinä kilpailunhalusta sytytetty. Tällä kertaa laji on toinen. Voisikohan tätä verrata esimerkiksi äitiin, joka elää lapsuuden haavettaan lapsensa kautta? En ole päässyt kauheasti toteuttamaan itseäni ja kisaamaan hevospiiressä, nyt on tarve koiran kanssa? Ken tietää. Niin kauan kun koira nauttii eikä puuha mene väkisin tekemiseksi, kaipa kilpailunhalu on hyväksyttävää. En oikein tiedä.
Vertaan paljon itseäni muihin ja heidän suorituksiinsa. Muistutan itseäni jatkuvasti miettimään lähtötilanteita. En ole ottanut kisakoiraa itselleni mihinkään lajiin. Kuka tietää mitä esimerkiksi seuraava vuosi tuo tullessaan itselleni ja Nitalle. Tyttö täyttää kk päästä vuoden. Huh. Käräytän itseni selailemasta syksyn epävirallisia agilitykisoja..
Parantumaton?
